Artikkelit

Ostajan opas: mikrofonit

Mikrofoni, laite joka muuntaa akustiset värähtelyt sähköisiksi, on välttämätön lauluäänen ja akustisten soitinten tallentamiseksi. Mikrofoni on kriittinen osa signaalin siirtoketjua hieman vastaavasti kuin toinenkin muunnin, AD-muunnin, jonka tehtävänä on muuntaa sähköinen, analoginen signaali digitaaliseen muotoon. Mikrofonin laatuun kannattaa kiinnittää suurta huomiota sillä mikrofonin puutteita ei voi korjata efektilaitteilla tai muulla myöhemmällä käsittelyllä.

Mikrofoneja on kahta päätyyppiä, dynaamisia ja kondensaattorimikrofoneja. Niissä on erilainen toimintaperiaate ja soundissakin on eroa. Dynaaminen mikrofoni (dynamic mic) ei tarvitse sähköä, ja sen soundia voisi yleisesti ottaen kutsua lämpimäksi ja pyöreäksi, mikä johtuu lähinnä ylätaajuuksien vaimentumisesta. Dynaamiset mikrofonit kestävät yleensä hyvin kolhuja, mikä on hyvä ominaisuus keikkakäytössä.

Kondensaattorimikrofoni (condenser mic, capacitor mic) vaatii sähköä, jonka sille useimmiten tarjoaa mikseri tai nauhuri johon se kytketään. Tällöin puhutaan phantomjännitteestä, "haamujännitteestä³, joka useimmiten on 48 volttia. Useimmat kondensaattorimikrofonit eivät toimi ilman tällaista jännitesyöttöä. Elektreettimikrofoni on periaatteeltaan kondensaattorimikrofonin muunnelma ja siinä sähköjännite saadaan yleensä paristosta. Monet pienoismikrofonit, ns. lavalier- eli solmiomikrofonit,, jotka usein voidaan kiinnittää "pyykkipojalla" vaatteisiin, toimivat tällä periaatteella. Paristomikrofonien huono puoli on että patteri on muistettava silloin tällöin vaihtaa. Kondensaattorimikrofoneille on tyypillistä "kova" ja kirkas soundi, mikä aiheutuu ylätaajuuksien toisto-ominaisuuksista.

Kondensaattorimikrofonit ovat yleisesti ottaen lähempänä hyvän äänentoiston erästä ihannetta – tasaista taajuusvastetta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kondensaattorimikrofonit olisivat aina parempia kuin dynaamiset. Kondensaattorimikrofoni voi olla paras valinta esimerkiksi akustisen kitaran äänitykseen, mutta laulajalle jolla on voimakkaat ja kirkkaat s-äänteet saattaa sopia paremmin lämminsoundinen dynaaminen mikrofoni. Joskus "huono" soundi voi olla parempi kuin "hyvä".

Jos on varaa vain yhteen mikrofoniin sen pitäisi olla niin yleiskäyttöinen että sillä voi äänittää kaiken mahdollisen laulusta akustiseen kitaraan ja rumpuihin. Alemmissa hintaluokissa valinta kohdistuu silloin dynaamisiin mikrofoneihin, kuten esimerkiksi klassinen Shuren SM58 tai melkein samanlainen SM57. Molemmat kestävät korkeita äänenpaineita, mikä on tärkeää kun äänitetään esimerkiksi rumpuja tai kitaravahvistinta. Kuitenkin ne toistavat myös korkeita taajuuksia kyllin hyvin jotta ne soveltuvat laulun äänitykseen.

Suuntakuviot

Suuntakuvio kertoo mistä suunnasta mikrofoni äänittää mitenkin voimakkaasti. Yleisin suuntakuvio on hertta eli kardioidi. Herttakuvioinen mikrofoni äänittää edestä ja sivuilta mutta ei takaa. Kuvio voi sitten olla leveämpi tai kapeampi riippuen tapauksesta. Kapeaa eli voimakkaasti suuntaavaa herttakuviota nimitetään super- tai hyperhertaksi. Aäritapauksena on pitkulainen, erittäin suuntaava haulikkomikrofoni. Herttakuviot ja super- ja hyperhertat ovat tavallisimpia suuntakuvioita lavakäytössä.

Pallo ja kahdeksikko ovat muut perussuuntakuviot. Ne äänittävät myös takaa, mistä on esim. laulua äänitettäessä tuloksena avoin ja avara vaikutelma – paitsi jos tila on akustisesti huono. Pallo- tai kahdeksikkokuvioisen mikrofonin takana voi joutua käyttämään jotain vaimenninta, esim. akustisen levyn palasta.

Suuntakuvio riippuu taajuudesta ja tästä aiheutuu monilla suuntaavilla mikrofonimalleilla mm. ns. lähiäänivaikutus eli proximity-efekti. Se tarkoittaa että matalat äänet korostuvat lähikäytössä. Siitä saattaa olla hyötyä esimerkiksi taitavalle vokalistille, mutta se voi aiheuttaa myös odottamattomia ongelmia soitinten lähimikityksessä.

Muita mikrofonien ominaisuuksia

Käsittelyäänien vaimennus on tärkeä ominaisuus solistin keikkamikrofonissa, jos mikrofonia pidetään kädessä tai kosketetaan esityksen aikana.

Mikrofonien kiertoalttius vaihtelee riippuen mm. suuntakuviosta.

Hyväkin studiomikrofoni saattaa päästää läpi häiritseviä poksahdusäniä kun laulaja ääntää p- tai b-äänteitä. Näitä poksahduksia voi vaimentaa asettamalla laulajan ja mikrofonin väliin erityinen vaimennin, "pop filter". Tällaisen vaimentimen voi tehdä halvalla itse Niksi-Pirkan tyyliin nailonsukasta ja metallisesta vaateripustimesta. Vaahtomuoviset tuulisuojat eivät juuri auta pop-ääniin.

Erikoismikrofoneja

Levymikrofoni eli painevyöhykemikrofoni on todellakin ulkonäöltään jokseenkin levymäinen ja tarkoitettu kiinnitettäväksi seinään, lattiaan, kattoon, pöytään tai muuhun vastaavaan pintaan, ja etuna on että kyseisen pinnan aiheuttamat heijastumat eivät pääse värittämään ääntä. Suuntakuvio on puolipallon muotoinen ja laajahko alue voidaan kattaa yhdellä mikrofonilla. Levymikrofoni sopii siten hyvin esim. paneelikeskustelun tallentamiseen.

Kontaktimikrofoni kiinnitetään suoraan värähtelevään kappaleeseen kuten kitaran kanteen. Etuna on epäherkkyys kierrolle, mutta tuloksena oleva soundi ei ehkä ole niin hyvä kuin normaalilla mikrofonilla äänitettynä, koska vaikkapa kitaran kannen värähtelyt ovat vai yksi osa kitaran kokonaissoundia. Kontaktimikrofonilla varustettu soitin on myös herkkä käsittelyäänille.

Pantamikrofoni kiinnitetään päähän ja se vapauttaa siten solistin liikkumaan, varsinkin jos sitä käytetään langattoman järjestelmän yhteydessä. Madonna teki pantamikrofonin tunnetuksi ja Suomessa sellaisia käyttävät ainakin Värttinän solistit.

Jussi Hirvi

Tämä artikkeli on julkaistu Musiikkitekniikan osto-oppaassa 2001.